It's been a little while. I decided to write a song that's me, with horns & halos, just doing what I do naturally.
So, here you are - 17 + minutes of PAATOS. The name is Bloodwind. A song about the shadow of a man, sort of.
Vuodet aukeavat kierteeltään
ajan purkaessa verkkoaan
vuodesta toiseen ja vuosisataan
ajasta aikaan vain harvempaa
ei ihminen onnistu patoamaan
merkitysten silmukkakatoa
purkautuvaa, pakenevaa
lapsesta vanhuuteen virttyvää
Harhojen palatseissa juhlitaan elämää
kuolemaa pöydät ovat notkollaan, mutta ei huomaa yksikään
he joita epäilys kalvaa lääkitsevät itseään
he jotka kutsutta jäivät imitoivat juhlijaa
Tästä suunnasta löytyy se loistava tie
joka aikuisuuteen meidät viimeinkin vie
matkaa ei jäljellä juurikaan lie
syvään kyntää taivashärkien ies
Valhe vaatii tuekseen vaan
valheiden viljaa vahvistavaa
siitä kekoa taivaaseen rakennetaan
painostaan maankuori helvettiin repeää
Historia kirjoittaa tarinaa
suurta tragediaa, ikuista, koukuttavaa
ihminen itsensä sankarina
tuulimyllyjä vastaan karjuen rynnistää
ruosteisessa haarniskassaan
jaloimmalle vannoo rakkauttaan
luomakunnan tehtävä on säestää
avuksi vaivihkaa järjestää deus ex machinaa
Tuhat on tapaa samaistua jumalaan
sille miljoona uutta, hohtavaa nimeä antaa
olemattoman kainalossa
osana ikuista, osana pysyvää
tomu rakentaa majastaan
ikuista kotia, kuolematonta rantaa
Lethen virta silti laivaa kuljettaa
ja aina toisella puolella jumittuu santaan
Pyhittää itselleen jokaisen maan
ihmisen, jonka johtuu matkoillaan kohtaamaan
hyvän poimii mukaan tarinaan
pahan varjoihin jättää korkoa kasvamaan
Omakuvan kultaan kehystää
maailmalle sen tuhanteen kertaan esittää
alla hymyn, kiinteän maan
tuntee: ei mikään ole pysyvää
Emme uskalla mennä avaamaan
emme päästä sitä sisään
haamua joka ovellamme kolkuttaa
kaikkeuden syövereissä itää
takaisin katsoo, yhtälöistä tuijottaa
spektrien, asteikkojen takaa
jos kaivaudumme vielä hieman syvempään
se pohjan tarinalta murtaa
Emme uskalla mennä avaamaan
emmekä päästää sitä pakoon
haamua joka ovellamme kolkuttaa
kurkkumme syövereissä kakoo
peilistä katsoo, takaisin tuijottaa
tuttuuden, tietoisuuden takaa
jos tuijotamme vielä hieman pitempään
se pohjan mieleltämme murtaa
Ensimmäinen lehti, ensipisara
ei niitä huomaa hiljaisella syksyn polulla
verituulenvire ohjaa kulkijaa
vielä seuraavankin mutkan taakse kulkemaan
siellä seisoo ikivanhana
vieläkin kantaa hedelmää ja tarjoaa
mitä emme pysähtyneet maistamaan
kun säikähdimme ja juoksimme aina vaan
Ensimmäinen leijaileva lehti, ensipisara
ei niitä huomaa hiljaisessa syysmetsässä
verituulen vire ohjaa sukeltajaa kohti pohjaa
syvimpiinkin luolastoihin ahtautumaan
unissa seisoo vihantana, villinä ja virkeänä
oksat raskaina hedelmistä alas taivuttaa
niitä kohti emme koskaan kohottaneet katsettakaan
viljapelloiksi puutarhan päädyimme polttamaan
varjoissa savun, seisoo vakavanhana ja vakavana
apua jo huutaa ensimmäinen tietäjä
lapsiltaan järjenvalon, tiedon, vasemman aivopuoliskon
sokaisemilta ja elävältä palaa
Ensimmäinen lehti, ensipisara
ei niitä huomaa hiljaisella syyspolulla
verituulenvire ohjaa kulkijaa
syvemmälle syksyyn
pimeään
talveen
ja talven taa...
