Kun viimein pääsit täältä pois livahtamaan
nukahdin uneen niin helpottavaan
eikä sillä ensimmäisellä hetkellä
ja viimeisellä ilman suojamuureja
ollut enää syitä, ei syytöksiä
meistä kumpainenkin olisi vapaa huomenna
Vielä kerran näin sinun itkevän
ja käsistäsi pitelin jälkeen lapsuuden
tyhjinä avautuivat seuraavan aamun valoon
viimeiset sanani: ”saat jo lähteä”
Kävelin suorin ja varmoin askelin pois vuoteesi luota
pois kaupungista, elämästä lapsuuden
uuteen alkuun pois alta varjojen
tekojen tehtyjen, tekemättömien
alta hitaan hiipumisen, hiljaisuuteen hyytymisen
sanoin sanomattomin, kuin viima vuotivat sisälleni
Ei suruaika alkanut, se päättyi
en kaipaa sitä, mikä oli vaan mikä puuttui
turvallinen lapsuus, huolettomuus nuoruuden
ystävyys välillä kahden aikuisen
Tahdoin soutaa kanssasi jokivirtaa
seurata sinua minne ikinä johdatat
tunnet turvalliset reitit, tiedät parhaat apajat
koska olethan isäni
Istua nuotiolla, miten myöhään vain voin olla
jutella ja tarinoida yhdessä kuutamolla
tuntien erämaan kaikkialla ympärilläni
enkä pelkää, koska olethan isäni
Huolettomat retket lapsuuden
siipesi suojaamat päivät
luottavaiset hetket jatkuvuuden
vain pariin kai kesään ne jäivät
Ei avautunut latvukseni taivaaseen
vaan taipui varjoon siniseen
ymmärtänyt en mitä ilman jäin
mutta se puuttumaan jäi sisältäni
Murskata täytyi patsas homeisista ihanteista
ihminen nähdä alta pölyn, dekoraatioiden
jotta opin tunnistamaan varjon jota itse kannan
ja jota en aio langettaa
Istumme nuotiolla, aamun asti voimme olla
jutellaan ja tarinoidaan yhdessä kuutamolla
tunnet erämaan kaikkialla ympärilläsi
etkä pelkää
olenhan isäsi
