Rantaudun niemelle nimettömän, utuun kun aikani kietoutuu
antaudun tapahtuvan virrasta, huudoista, katseista kuohuvan
tutustuakseni maisemaan joka solisee hiljaisuuteen
sivelläkseni silokallion pintaa riimuista itkeneen
Eletty elämä häviä ei vaikka se itseään pakenee
Hetket kun hetkiin liukastelee linnunradan ulkokaarteeseen
Tunne ja kosketus säilyvät vaikka me aikamme mukana
virtaamme
kieppuen, pyörteillen ohitse tähtien, planeettojen, kerran kotien
Vieläkin kuvasi, äänesi sytyttävät mustan uneni kynttilät
vieläkin varjoistaan sukeltaa yöpuoleni silmiesi tummaan syvyyteen
unesta pintaan kun kohoan, tunnen kuinka poskeni koskettaa
hylätyn talon kylmää lattiaa, rinnakkaisen kaikkeuden kudosta
Muistaa, ymmärtää, lopulta unohtaa, mitä olimme silloin
vaan se minkä aamun valo peittelee, virkoaa yksin ja illoin
pimeys tihenee, etäisyyteen muistojen ääriviivat sulautuu
se, mikä sisään kutsumatta jää, ei koputa, sure, vain toteaa
Aika riisuu pois yltäni vaatteet vettyneet, vihasta raskaantuneet
paljastaa alastoman, ryppyisen, sitkeän totuuden kuihtuneen
ikuinen muisto usvan takaa tarkentuu, ei tarvitse lausua nimeään
tunnistaakseen, tunnustaakseen itselleen
rakastan edelleen
