Muistan alkuhetken
laaksoon Norjan tunturien
ukkospilvet aurinko kannoillaan
toivat kesän ja kirkkauden
auringonkilo pakotti meidät
aina vain vaatteita vähentämään
välillämme ajatus sanaton
jo ilman rihman kiertämää
Emme aivan eksyneet sumussa
jonka läpi kuullut ei askeliaan
jyrkänteen reunalle pysähdyin
kuljit jo alhaalla luoderantaa
etsien simpukoita tai mitä lie
katselin vain, vavahdin
autolta lähdettyämme emme
olleet vaihtaneet sanaakaan
Suuri aika jolloin teoillamme merkitys
aika jolloin jokaisella valinnalla oli seuraus
kulkemamme polku askeltemme painosta haarautui
kun oven sulki, kaksi uutta edessämme avautui
Suuri aika jolloin teoillamme oli merkitys
aika jolloin jokaisella valinnalla seuraus
kulkemamme polku askeltemme suuntaan haarautui
kun oven sulki, kaksi uutta edessämme avautui
Jäisen vuorijonon huipulta huipulle
yön yli ylsivät merkkitulemme
jääkausien vyöryessä alhaalla laaksoissa
yöt ja päivät ikuisia ja kirkkaita
Jäisen vuorijonon huipulta huipulle
tarpeettomina sammuivat merkkitulemme
Ajan harmaa vuoksi mahtunut ei uomaansa
horisontti hukkuu hyvän matkaa ennen vastarantaansa
mahdollisuuksilla ei suuntaa, teoilla ei varjoa
syyt ja seuraukset harhailevat vedenpinnalla
Teot ja valinnat menneisyyden valtavuuteen
katosivat kuin pienen kiven pärskeet kosken pauhuihin
mikään seuraus ei virran suuntaa muuta uuteen
elämämme tarina on tatuoitu tähtitauluihin
Oven avaan, kynnyksellä seison menneen elämän
hyväksyvän, turvallisen, vanhan, tutun, nukkavierun
palaseni keränneenä mutta – unessa vain heränneenä?
hiljaisuus ei vaadi, ei kommentoi, tuskin välittää
