Koulun kevätjuhla on hyvää treeniä Vain elämää -ohjelmaa varten. Kuinka paljon ihminen voikaan itkeä tunnin aikana. Näitä paikkoja, joissa itku tulee pakottamatta, on lopultakin aika vähän. Silmistä näkee, että niitäkin itkettää jotka eivät itke. Se ihmistyyppi ei tosin itke äitinsä hautajaisissakaan. Kylmä ja epävakaa – kuin juhlapäivä, sääennusteen mukaan.
Mikä kevätjuhlassa itkettää? Itse juhla se ei ole. Pitää porata syvemmälle.
Ala-asteen opettajani itki sekä kevätjuhlassa että joulujuhlassa. Hänen kimmokkeensa oli selkeä ja rehellinen. Ope itki, ja paineella, koska hänen harjoittamansa lasten ohjelmanumero ei mennyt KOSKAAN niin virheettä kuin hän olisi toivonut. Vanhemmat puhuivat hänelle, lohduttivat vapisevaa ja yrittivät parhaansa asettaakseen tapahtuneen oikeisiin mittasuhteisiin. Turhaan.
Ihan jo se itkettää, miten elämä voi olla näin vaikeata.
Kun stressi purkautuu, itku pärähtää. Myös joku vanhemmista stressaa sitä miten lapsi suoriutuu näyttämöllä. Kun on väännetty kolme viikkoa kevätjuhlavaatteista ja poltettu rahaa ja päädytty erikoisen näköiseen kompromissiin, niin stressihän siinäkin on tullut. Ihan jo se itkettää, miten elämä voi olla näin vaikeata. Vaikkei eletä edes Angolassa.
Kauneus itkettää. Se on universaalia. Arjessa ei aina noteeraa. Pää on pyykkikoneessa.
Kevätjuhlassa lapset ja nuoret ovat ykkösissä. Tärkeämpää on kesän läheisyyden aiheuttama sisäinen kirmaus, joka odottaa vaan saavansa jalat alleen. Se aiheuttaa silmin havaittavaa hehkua. Siinä tajuaa pitkästä aikaa miten kaunis ihminen onkaan. Kyynelkanava painetaan päälle.
Toivomme sisimmässämme elävämme henkisempää elämää.
Suvivirsi itkettää jumalattomasti. Ensin itkettää lapsikuoro, sitten omat koulumuistot. Sanat itkettävät, koska meidän kansallemme sanoitukset ovat aina olleet tärkeitä. Tarvitsemme valmiita sanoja, koska itse päätämme olla usein pukahtamatta mitään kaunista.
Suvivirsi on virsi. Virsi taas on yhteislaulettavaksi tarkoitettu hengellinen laulu. Kun suvivirsi täyttää kaikki aistit ja märkä itku nenäontelot, toivomme sisimmässämme elävämme henkisempää elämää kuin mitä elämme. Emme ehkä kaipaa kirkkoon asti, mutta kaipaamme johdatusta. Täällä tarkoitus hukkuu niin helposti samojen sivujen hipaisuun ja pinnalliseen melskeeseen. Itkemme sitä, että olisimme enemmän.
Mitä vielä itkemme? Sitä isi ei kerro. Talouspaperia menee.
Kevätjuhla on riitti, joka penslaa karstaa vanhastakin koneesta. Itkemme viattomuuden menetystä. Omaa elämäämme, valintojamme. Siitä pienestä pellavapäästä tuli tämmönen. Muitakin mahdollisuuksia olisi ollut. Kansakoulu alla, tuulipuku yllä. Lähtökuopat on peitetty, vaikka siinä olisi ollut hyvä haudan alku.
Jokainen kevät jonka saamme on valmistujaislahjamme.
Ehkä eniten itkettää ajan kuluminen. Kuoleman läheisyys. Aika kuluu ja kuluttaa. Vuosien vierimistä ei tiedosta millään. Kevätjuhlassa saattaa säpsähtää siihen ja tuohon. Minun vauvastani on tullut nuori nainen. Missä minä olen ollut? Mitä ehtisin vielä tehdä?
Jokainen kevät jonka saamme on valmistujaislahjamme.
Meidänkin, jotka emme osaa ottaa lahjoja vastaan, on opeteltava vastaanottamaan se. Muuten menee hukkaan sapluuna ja taju.
Maallikkosaarnaaja Maasola.
